Ikävä

Olin äsken hyvällä ystävällä taas filosofioimassa elämää. Mulla on ollut tässä viimeaikoina outo kaipuu, ikävä johonkin. Mulla on ikävä lapsuuteen. Mielikuvitus ei ole päässyt purkamaan itseään liian pitkään aikaan.
Tarttisin jonkinlaisen pakokeinon johonkin toiseen maailmaan. Eikä se edes vaatisi paljoa.
Siihen riittäisi hyvin vaikka paluu 4 vuotta sitten jääneeseen harrastukseen, kirjojen lukemiseen.
Siihen riittäisi Kaukametsän pakolaisten jaksot dvd:llä hyllyssä.
Siihen riittäisi kynä ja paperia ja oman maailman luominen.
Siihen riittäisi leluhevoset naapurin varaston hyllyllä ja paluu niihin leikkeihin.
Ei vaatisi paljon.
Palan myös halusta kehittää omaa tarinaa.
Sen ei ole niin väliä että kirjoitanko sen, piirränkö sen vai muodostanko sen lyriikoiksi.
Pelkään vaan että en osaa enään, ehkä siitä tulee vaan yhdistelmä kaikkien muiden jo luomia tarinoita.

Takaisin kotiin ajaessa oli pimeä, liian pimeä siihen nähden että nyt on kesä. Talvi ei saa tulla vielä, en ehtinyt toipua vielä viimetalvestakaan. Ei mua talvi haittaa niin kauan kun saan maata sisällä peiton alla, mutta kylmää
en siedä ollenkaan enkä sitä ettei se kylmyys tunnu ikinä loppuvan.
Aina kun aurinkoa on sulattanut kaiken sen lumen pois, herään seuraavana aamuna siihen kun ulkona on niin kylmä ettei saa henkeä.

Eilen olin serkkuloitten kanssa kiertämässä maailmaa, nykyisin siis Nokialla käynti riittää jo maailmankiertoon, vaikka muutama kuukausi sitten saatoin hyvin ajaa 200km päivässä.
Havahduin siihen etten oikeasti ole niin vanha että istun vaan muistelemassa mitä kaikkea olen tehnyt.
Pitäisi hankkia niitä uusia muistoja eikä vain miettiä menneitä hyviä aikoja.

Huomenna lähdetään murun kanssa hakemaan niitä uusia muistoja. Pessalompolosta. En oo ikinä käynyt missään niin pitkällä ja nyt saan lähteä tälle matkalle. Viikko ihan muissa maisemissa tekee hyvää ehkä,
toivottavasti ei liian hyvää tai taidan erakoitua sinne porojen keskelle.